tiistai 20. syyskuuta 2011

Isä olen täällä maailman toisella puolen, ja laulan pappadaduda...

Kun saavuin Istanbuliin 8.9. olin totaalisen järkyttynyt. Kaikki oli niin erilaista ja sekavaa enkä ymmärtänyt sanaakaan mitä ihmiset ympärillä puhui. Kaupungin suuruuden alkoi tajuta matkalla lentokentältä kotiin ja samalla tuli myös todettua, että jos joitakin liikennesääntöjä on olemassa, niitä ei täällä pahemmin noudateta. Koko vaihtohomma alkoi kaduttaa älyttömästi ja ensimmäisenä iltana koti-ikävä oli niin kova, että laskin jo kuinka monta viikkoa joutuisin täällä olemaan ennen kuin voisin lentää takas kotiin. Olin ihan varma, että en tule selviämään täällä viikkoakaan ja kahteen ensimmäiseen päivään en uskaltanut liikkua yksin mihinkään, koska pelkäsin, että eksyn tai jään auton alle!





Nyt takana on 11 päivää Istanbulissa ja voin rehellisesti sanoa, että en kadu enää yhtään sitä, että päätin lähteä tänne! Kaikesta sekavuudestaan huolimatta Istanbul on jotain uskomatonta ja ihmeellistä. Jo pelkästään reilussa viikossa oon ehtinyt nähdä ja kokea mielettömiä juttuja, tutustunut ihmisiin ympäri maailmaa ja sitä kautta oppinut paljon uusia juttuja muista kulttuureista ja toisaalta paljon myös meistä suomalaisista. Oon riemuinnut siitä kun olen osannut matkustaa bussilla yksin kouluun ja takas, risteillyt Bosporilla ja ihmetellyt illalla pimeässä valaistua Euroopan ja Aasian yhdistävää Bosporin siltaa. Ja tietysti olen nauttinut näistä lähes 30 asteen aurinkoisista päivistä, jotka toivottavasti eivät lopu vielä ihan heti.




Kaikki täällä on siis hyvin. Olen elossa enkä pelkää! :)




Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kiitos kun kommentoit!